VANHUSHOIVASKANDAALIN ympärillä käytävä keskustelu mediassa on jokaiselle alaa tutkivalle tai alalla työskentelevälle erittäin tuttua. Kansainväliset kokemukset vanhus- ja hoivapalveluiden siirtämisestä yksityisten yritysten tuotettaviksi ovat aiheuttaneet juuri tämänkaltaisia tapauksia Britanniassa ja Ruotsissa. Tämä ei ole ensimmäinen hoivaskandaali Suomessa.
Ongelma eivät ole yksityiset yritykset, sillä merkittävä osa vanhustenhoidon toimijoista on pienyrittäjiä. Pienyritysten toimintalogiikka eroaa kuitenkin pääomarahastojen omistuksissa olevista yrityksistä, joiden tavoitteena on tuottaa voittoa sijoittajille tietyn ajan, minkä jälkeen yritys myydään eteenpäin.
Hoivan markkinat eivät ole avoimet, sillä valtaosa tuotteesta – hoivasta – myydään kunnille, joilla on lakisääteinen velvoite järjestää hoivaa. Tuotteen ostaja – kunta – määrittää raamit, mutta rahoitus tulee suurelta osin valtiolta.
Puolustettaessa yritysten voitontavoitteluoikeutta hoiva-ala on rinnastettu muuhun tuotantoon. Rinnastus ontuu, sillä hoiva on työvoimaintensiivinen ja paikkaan sidottu ala, jota on vaikea siirtää alempien työvoimakustannusten maihin tai automatisoida.
Työvoimaintensiivisillä aloilla tärkein keino kustannusten alentamiseksi on säästää henkilöstökustannuksissa: säätää työvuoroja tai pilkkoa hoiva erihintaisiksi suoritteiksi. Hoitajamitoituksen korjaaminen lainsäädäntöön olisi ensimmäinen askel, mutta sekään ei poista sitä tosiasiaa, että Suomessa vanhustenhoidon panostukset ovat selvästi muita Pohjoismaita alemmat.
Emme voikaan syyttää tapahtuneesta vain yksittäisiä yrityksiä, vaan kyse on laajemmasta yhteiskunnallisesta ilmiöstä. Vanhus- ja hoivapalveluita on 1990-luvun alusta asti siirretty yksityisen tuotettaviksi. Samaan aikaan julkista taloutta, etenkin kunnissa, on kiristetty niin, että ikääntyvän väestön palveluntarpeisiin on entistä vaikeampi vastata.
Vallassa ovat olleet kaikki suuret puolueet vuorollaan 25 viime vuoden aikana, joten poliittisia voimiakaan on turha erotella toisistaan, jos etsitään syitä tälle kehitykselle. Julkisesti rahoitetut palvelut toimivat verovaroin. Tuloveroja me suomalaiset maksamme useita prosenttiyksikköjä vähemmän kuin 20 vuotta sitten, ja pääomatuloverotusta on kevennetty.
Hyvä hoiva edellyttää rahaa palkata riittävästi hoitajia. Hyvää hoivaa määrittävät hoitajan ammattitaito ja mahdollisuus tehdä työnsä riittävällä ajalla, jotta potilasturvallisuus ei vaarannu. Hyvään hoitoon kuuluvat luottamus ja turvallisuuden tunne.
Vanhuksen on voitava luottaa hoitajaan, mistä syystä teknologia on harvoin toimiva ratkaisu. Ratkaisuna ei myöskään ole ulkomailta tuotava uusi “malli”. Meillä on jo olemassa toimivaksi havaittu malli, hyvinvointivaltio, jossa hyvä hoito taataan myös varattomille vanhuksille. Poliittinen kysymys on se, miten malli rahoitetaan.
Kirjoittajat
Olli Karsio
Lena Näre
Julkaistu: Helsingin Sanomat 5.2.2019 Mielipide.